Tiedolla vihaa vastaan –hankkeessa selvitetään viharikosten etenemistä oikeusprosessissa
Poliisiammattikorkeakoulu kartoittaa Tiedolla vihaa vastaan -hankkeessa viharikosten etenemistä rikosprosessissa. Hankkeessa tarkastellaan, miten vuonna 2017 poliisin tietoon tulleissa rikosilmoituksissa ilmenee viharikosmotiivi, ja mitä motiiville tapahtuu syyttäjän sekä lopulta käräjäoikeuden käsissä. Tässä jutussa luon lyhyen katsauksen viharikosten kriminalisoinnin taustoihin.
Viharikos ei tarkoita vihastuksissa tai kiivastuksissa tehtyä rikosta. Se tarkoittaa rikoksen tekemistä rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta.
Vaikka vihamotiivien määrittely rikoslaissa on verrattain tuore ja vielä keskeneräinen projekti, ei itse ajatus ole kovinkaan nuori. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen laatima yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus nimittäin kielsi syrjinnän jo vuonna 1948. Julistus nosti esille useita mahdollisia syrjinnän vaikuttimia, joista omaisuus ja sukupuoli eivät vielä ole rikoslaissamme mainittuja.
Ihmisoikeusjulistuksessa todetaan, että ”kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Syrjimättömyys on tasavertaisuuden ehto.
Suomen rikoslaissa syrjintä tarkoittaa jonkun asettamista eriarvoiseen asemaan hänen ominaisuuksiensa (tai yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan) perusteella. Viharikos puolestaan tarkoittaa mitä tahansa rikosta, jonka vaikuttimina nämä ominaisuudet ovat.
Rasistisista vaikuttimista tehty viharikos on lainsäädännössä lajityyppinsä ensimmäinen edustaja. Se kriminalisoitiin vuonna 1965 annetussa YK:n yleiskokouksen rotusyrjintäsopimuksessa. Toinen kansainvälisen tason sopimus on Euroopan neuvoston vuonna 2001 valmistunut kyberrikollisuutta koskeva sopimus ja sen rasismia sekä muukalaisvihamielisyyttä koskeva lisäpöytäkirja. Vuonna 2004 rasistinen vaikutin tuli osaksi kansallista lainsäädäntöämme.
Poliisi on seurannut rasistisia viharikoksia jo aiemmin, vuodesta 1997 alkaen. Niitä on tilastoinut ensin sisäministeriön alainen poliisiosasto ja sittemmin Poliisiammattikorkeakoulu. Vasta vuodesta 2011 alkaen rikoslakimme on kattanut muutkin kuin rasistiset teot. Lista ei vieläkään kattava ja sitä pyritään täydentämään tuomalla sukupuoli mukaan uudeksi tekijäksi.
Viharikosten seuraunta ja tilastointi tuottaa yhteiskunnalle tietoa siitä, miten laajasta ilmiöstä viharikoksissa on kyse ja miten ilmiö muuttuu tai kehittyy. Aineistoa kerätään poliisin tietoon tulleista ilmoituksista, jotka poliisi itse on merkinnyt viharikokseksi tai joiden tekstiosioissa käytetään mahdolliseen viharikokseen liittyvä käsitteistöä ja termejä.
Seurannan alkuvaiheessa vuonna 1999 poliisin tietoon tuli kaikkiaan 134 ilmoitusta rasistisesta pahoinpitelyrikoksesta. Viimeisimpien Jenita Raudan keräämien tietojen mukaan tilanne ei ole kuluneen 20 vuoden aikana tuosta helpottunut: vuonna 2019 poliisin tietoon tuli 322 etniseen taustaan liittyvää epäiltyä pahoinpitelyrikosta. Näiden lisäksi tulevat muista kuin rasistisista vaikuttimista johtuvat rikokset.
Paljon jää poliisin tilastojen ulkopuolelle, eivätkä kaikki rikosepäilyt johda mihinkään. Syynä voi olla, että esimerkiksi epäillyn henkilöllisyyttä ei ole voitu varmistaa. Liioin ei vielä ole tietoa siitä, missä määrin koventamisperustetta todella käytetään. Koventamisperusteen tarkoitus on antaa oikeuslaitokselle välineitä tunnistaa ja erotella viharikokset ”normaalirikoksista” ja kohdella niitä sen mukaisesti. Tutkimustietoa siitä, eroavatko normaalirikosten ja viharikosten rangaistuksen toisistaan, ei kuitenkaan ole. Kun aineistoa on poliisilla, syyttäjälaitoksella ja tuomioistuimilla aina vuodesta 2004 alkaen, riittäisi työnsarkaa useammallekin tutkijalle. Tämän työn tiedolla vihaa vastaan -hankkeemme käynnistää.
Marko Juutinen, tutkija, Poliisiammattikorkeakoulu