Viharikoksista kannattaa ilmoittaa!

Eräällä naisella on aivovamma ja lievä kehitysvamma. Hän asuu itsenäisesti rivitalossa ja on joutunut kahnauksiin taloyhtiön puheenjohtajan kanssa, koska on kritisoinut tämän toimintaa. Puheenjohtaja on solvannut naista ja käyttänyt häntä kohtaan väkivaltaa.

Poliisiammattikorkeakoulun tuore viharikosraportti ei sinänsä sisällä vammaisten ihmisoikeusjärjestössä työskentelevälle vammaiselle henkilölle paljonkaan suuria yllätyksiä. Pinnalta näyttäisi, että asiat ovat menneet hyvään suuntaan: Vuoden 2019 aikana poliisin tietoon tuli viharikoksiksi epäiltyjä rikoksia ylipäänsä prosentin vähemmän kuin sitä edellisenä vuonna. Kun puhutaan vammaisuuteen kohdistuvista rikoksista, niiden osuus oli 4,9% kaikista epäillyistä viharikoksista ja rikosilmoituksia tehtiin kahdeksan prosenttia vähemmän kuin edellisvuonna. Voidaanko siis sanoa, että viha on laskusuunnassa? Valitettavasti asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Kynnys ry:n työssä kohtaan lähes päivittäin ihmisiä, joita syrjitään suoraan tai epäsuorasti vammansa takia. Viranomaiset epäävät välttämättömiä palveluja, rakennettu ympäristö on esteellistä, kadulla kulkiessa tai internetin keskustelupalstoilla saa osakseen huutelua, puoliso pahoinpitelee vammaista kumppaniaan ja niin edelleen.

Se, missä näistä esimerkeistä lopulta on kyse vammaiseen henkilöön kohdistuvista viharikoksista, riippuu tietenkin sekä vammaisuuden että viharikoksen määritelmistä. Viharikosraportissa viharikos määritellään rikokseksi ”jonka motiivina ovat ennakkoluulot tai vihamielisyys uhrin oletettua tai todellista etnistä tai kansallista taustaa, uskonnollista vakaumusta tai elämänkatsomusta, seksuaalista suuntautumista, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmaisua tai vammaisuutta kohtaan.”

Määritelmät ovat toisinaan vaikeita. Selvää kuitenkin on, että vammaiset henkilöt ovat monesti tottuneet erinäisiin ennakkoluuloihin ja jopa vihamieliseen asenteeseen. Kun syrjintä on arkipäiväistä, ei tule helposti edes ajatelleeksi, että siitä voisi ilmoittaa jollekulle. Ei uskota, että valittaminen johtaa mihinkään.

Jos syrjintään tai väkivaltaan syyllistyvä taho taas on vammaisen läheinen tai viranomainen, kertominen muuttuu usein konkreettisesti mahdottomaksi. Niissäkin vammaisuuteen kohdistuneissa viharikoksissa, jotka päätyivät raporttiin asti, tekijä oli uhrille tuttu 42 prosentissa tapauksista. Hieman vajaa puolet epäillyistä rikoksista oli kunnianloukkauksia ja syrjintärikosten määrä oli nousussa. Esimerkiksi sanalliset loukkaukset ovat vammaisten kohdalla sen verran tavanomaisia, että ne saatetaan helposti jättää ilmoittamatta. Nämä seikat varmasti selittävät osaltaan rikosten aliraportointia.

Oikeusministeriön Suomessa tekemän selvityksen (2016) mukaan vain 21 prosenttia häirintää tai vihapuhetta kokeneista ilmoitti siitä jollekin taholle. Syyt tähän liittyvät yleisimmin epäluottamukseen viranomaisia kohtaan, viharikosten arkipäiväisyyteen, pelkoon sekä epätietoisuuteen ja tuen tarpeeseen. Kaikki mainitut syyt vain korostuvat vammaisten henkilöiden kohdalla. Lisäksi esteettömyys ja saavutettavuus ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta vammaisen henkilön voi edes kuvitella tekevän rikosilmoituksen.

Jotta viharikollisuuden kokonaismäärästä saisi todellisemman kuvan, olisi tärkeää, että viharikoksen uhreiksi joutuneet ilmoittaisivat asiasta poliisille. Vastuu tämän tavoitteen toteutumisesta ja ihmisten turvallisesta eteenpäin ohjaamisesta on poliisin lisäksi myös julkisella vallalla ja meillä järjestötoimijoilla.

Sanni Purhonen, tiedottaja, Kynnys ry